Viimeistä viedään

Viimeistä tosiaan viedään. Kymmenen päivän päästä tähän aikaan toivottavasti lentelen jo Atlantin yllä kohti kotia.

Mennyt huhtikuu oli ehkä yks tän astisen elämäni stressaavimmista kuukausista. Jatkosuunnitelmat ei tosiaan "ihan tosta noin vaa” oo hoitunu. Maaliskuussa tuli mailailtua varmaan 15 eri kouluun/ski tiimiin jonkunlaisen stipendin toivossa ja huhtikuun alku olikin sitten kaavakkeiden täyttöä  ja hermoja raastavaa odottelua, että jotain tietoa alkais tippumaan. Pari viikkoa sitten ei enää oikein tienny mitä tekis, tuntu että portit alko sulkeutua joka suuntaan; tiimit oli jo täynnä ens vuodelle, mitään stipendirahaa ei ollu enää tarjolla tai opintojen siirtämisessä oli ongelmia. New Hampshire oli pitkään ykkösvaihtoehtona, mutta kaikki uudet tulokkaat, joille koutsi siellä oli stipendiä minua aiemmin tarjonnu ottivat sen vastaan. Se siitä suunnitelmasta sitten, koska mitään taloudellista tukea ei enää ollu tarjolla. Prosessi on välillä ollu kohtalaisen turhauttava; eka käytät viikkoja aikaa, että saat kaikki paperit täytettyä ja lähetettyä ja sitten yks sähköpostiviesti tekee kaikesta työstä aivan turhan. Hieman huvitti, kun varmuuden vuoksi laitoin hakupaperit Jyväskylän yliopistoonki ja menihän siihen netissä aikaa melkein kokonaiset viis minuuttia… 

Viime perjantaina vihdoin tuli sitten hyviä uutisia. Minnesota, St. Scholasticasta ilmoitettiin, että miun international student hakemus on hyväksytty ja he olisivat valmiita tarjoamaan stipendiä, joka kattais 90% lukukausimaksusta. Olin tosi yllättyny, en todellakaan aatellu, että niin isoa summaa sieltä tarjottaisiin, koska toi 90% kattava stipendi oli maksimi, mitä siellä tarjolla oli. Hyvä puoli stipendissä on sekin, että se pohjautuu pelkästään akateemiseen menestykseen, joten hiihdon suhteen stipendi ei tulospaineita aseta. On vaan viimisen kahen vuoden aikana huomannu ettei mikään paras lähtökohta tuloksen teolle oo se, että ”pakko” hiihtää kovaa tai menettää 30 000$ arvosen stipendin. Täysin ilmasta elo Minnesotassa ei tulis olemaan, mut toisaalta tutkinnon tekeminen lienee yks elämän parhaista investoinneista ja sitä varten kantsii ehkä opintolainaki ottaa. Alusta alkaen kaikki ihmiset Minnesotasta, joiden kanssa oon jutellu ovat olleet älyttömän auttavaisia ja mukavia ja on todella semmonen fiils, että oisin erittäin tervetullut sekä yliopistoon että heidän ski tiimiin. Valmentajalla on perhetaustaa Suomessa, vaikka täysin jenkki onkin ja senkin takia on varmaan  erittäin innoissaan jos täysin amerikkalainen joukkue sais suomalaisväriä. Pääsen kuulemma myöskin lapsenvahdiks opettamaan koutsin perheen lapsille suomea, haha! En muistaakseni vielä juuri mitään negatiivista oo paikasta ja tiimistä kuullu, että joko miule valehdellaan päin naamaa tai sitten Duluth vois olla oikein hyväkin ratkasu. Tällä viikolla on opintojen siirtoprosessi käynnissä, koska samaa pääainetta ei löydy, mutta opo sieltä oli luottavainen, että saisin kahessa vuodessa mieluisan paketin loppuun suoritettua. Ens viikolla pitäis sitten aikalailla lopullinen päätös tehä, mutta ois jo ehkä aikakin.

Iso muutos ois siis taas edessä - New Mexicosta Lake Superiorin rannalle ja yli 30 000 opiskelijan yliopistosta pieneen yliopistoon. Jo tähän ikään mennessä sen verran muutoksia elämässä on tullu eteen, että oon jo oppinu luottamaan, että jos päätös tuntuu oikeelta niin useimmiten se myös sitä on. Mikä nyt ois pahinta mitä vois tapahtua? Okei, ehkä en tota nyt sen enempää rupee ajattelee, haha! Liitty se sitten opiskeluun, urheiluun tai elämään yleensä, niin itsestä ja omasta asenteestahan asiat aika pitkälti kuiteski on kiinni.

Viimiset päivät on ollu kohtuullista hullun myllyä. Vai ehkä miun elämä vaan yleisesti on yhtä hullun myllyä, hmm??  Toissapäivänä piti muuttaa, kun talon vuokrasoppari loppu huhtikuun loppuun ja viimiset 12 päivää oleskelen sitten tiimikaverini ja ystäväni Ingridin nurkissa. Tietysti sopivasti muuttopuuhien jälkeen alko finals-viikko ja kokeet ja projektit painaa päälle aika hyvää tahtia. Eilen olin koululla vähän aamuysin jälkeen ja iltaysin maissa alko tuntua ettei mitään hirveen hyödyllistä enää saanu kirjastossa aikaseks. Tänään oli pakko päästä aamulla treenaamaan, että jaksais vetää samanmoisen päivän läpi. Tän päivän vikalla tunnilla kaikkien suusta pääsi helpottunut ”Hallelujah- huokaus”, kun antropologian proffa armahti ja anto kolme päivää lisäaikaa palauttaa kaikki loput kurssityöt. Ens viikon tiistaina ois vika koe ja sitten enää lähinnä pikku hommaa ja lyhyitä esseitä hoidettavana ennen kun kevätlukukausi ois paketissa. Hallelujaa tosiaan kuinka paljon sitä hetkeä odotan, heh!

Ens viikolla ois siis aika laittaa kamat kasaan ja sanoa heipat tiimikavereille ja ystäville – tätä hetkeä en kovin innolla odota. Vaikka asiat ei kahen vuoden aikana kokoajan putkeen oo menny, niin mistään rahasta en kokemusta vaihtais. Oh little did I know, kun ensimmäisen kerran laskeuduin ABQ:n Sunportille. Aikamoiset kaks vuotta on takana. 

Niinhän se vaan menee, että jostain pitää luopua, jotta uutta mahtuu tilalle. Viimisen kahen vuoden aikana oon oppinu niin paljon lisää elämästä , ihmisistä ja itsestäni, että sen sijaan että oisin katkera lähdöstä niin en voi muuta kun olla mielettömän kiitollinen siitä, että kaiken tämän sain kokea.

”Don’t be sad that it’s over, smile that it happened”  

Nähdään pian Suomi!

-A

Hallittu(ko) kaaos

"Difficulties are opportunities to better things,

they are stepping stones to greater experience.
Perhaps some day you will be thankful
for some temporary failure in a particular direction.
When one door closes,
another always opens,
as a natural law it has to be, to balance."

Sana ”stressi” on saanu miun elämässä viime viikkoina ja päivinä aivan uudet ulottuvuudet. Toissayönä heräsin ihan täydestä unesta ja muistin et unohin lähettää yhelle koutsille miun FIS-numeron. Onneks miula on toi ”Mind, Body, Health” –kurssi meneillään, ni tiedän varautua tätä menoa sydän- ja verisuonitauteihin, uniapneaan ja mahahaavoihin, haha! Valehtelematta viime viikkoina oon lähettäny mailia noin viidelletoista eri koutsille ympäri Jenkkejä; Minnesotaan, New Hampshireen, Maineen, Wisconsiniin, Michiganiin, Vermontiin, Alaskaan ja viikonloppuna alko myös Kanada-tiedustelut.  Tänään oon lähettäny kaks väärää mailia, toisen piti tänää mennä Northern Michiganiin, mut se menikin Alaskaan ja toisen piti mennä New Hampshireen, mut se meniki Vermontiin. Tiedättekö sen tunteen ku painaa ”lähetä” –nappia ja heti perään tajuu että ”shit!”. Okei, ehkä se oon vaa mie. Tarviin pian sihteerin. No, onneks kaikki koutsit varmaan arvaa ettei heidän tiimi oo ihan ainut, johon otan yhteyttä, et eipä suureempaa vahinkoa toistaseks oo päässy käymään.

Täytyy myöntää, että usko on välillä ollu koetuksella, sen verran hermoja raastavaa hommaa on odottaa vastauksia. Viime viikolla odotukset New Hampshiren osalta koki ison kolauksen, kun tiimi ei pystykään ainaka ens vuodelle puolikasta stipendiä enempää tarjoamaan ja pääaineen pakollisessa vaihdossakin ilmeni vähän ongelmia. Toki opiskelu ois yks parhaista sijoituksista elämässä, mutta jotenki summat vaan tuntuu tosi suurilta, kun on Suomessa oppinu että koulutus voi olla sekä hyvää että ilmasta. Kunpa osaisimme tätä Suomessa ja Euroopassa vähän paremmin arvostaa. 

Siirron hakeminen on aika hankala prosessi talvilajeissa, koska kisakausi menee maaliskuulle asti ja siinä vaiheessa on jo ison askeleen perässä hakijoita, jotka on ottaneet yhteyttä valmentajiin tammikuun alussa tai jopa aiemmin. Toisaalta, monet valmentajat on kiinnostuneita urheilijoista, jotka tuntevat jo täkäläisen yliopisto- ja kilpailusysteemin, koska täysin uusien, varsinkin ei-jenkki, urheilijoiden haaliminen on luultavasti aika uuvuttavaa hommaa myös valmentajille. Pitäis melkein kaivaa esille mailit, joita vaihtelin meidän koutsin kanssa pari vuotta sitten, veikkaan et löytyis aika monta kysymystä, jolle nyt repeilisin.

Siitä tulikin mieleen, jos joku tarvii joskus apua USA:han opiskeluun lähdössä, niin varsinki kaikille hiihtäjille tiedoks et handlaan pian n. 30 koulun pääaineet ja sivuaineet, valmentajien nimet ja taustat, urheilijoiden ranking-pisteet ja tiimin kokonaispisteet NCAA- mestaruuskisoissa. Välillä tuntuu et melkein jo tunnen osan ihmistä, joita todellisuudessa en oo ikinä tavannu tai kenen kanssa en oo ikinä keskustellu, hehe! 

Toki Suomeen paluukin on mielessä käynyt ja hiihtokuvioiden puolesta varmasti helpoin ratkasu oliskin, mutta kun on ollu viimiset kolme vuotta täyspäivänen opiskelija yliopistossa niin paluu pääsykokeisiin ja perusopintohin ei ihan liikaa houkuttele. Jyväskylän yliopistosta oon kyselly onnistuuko minkään kurssin siirto Suomeen, samaiseen pääaineeseen, mutta aika nihkeetä tuntuu olevan. Tai miten niin ”aika nihkeetä” en saa kurssin kurssia siirrettyä Jenkeistä Suomeen ennen kun kandin paperit on kädessä. Great.

Tässä vaiheessa kaikki lukijat varmaan alkaa voivottelee ”Voi Anita miten pulassa se taas onkaan” Haha! Nou hätä, oon tottunu semmoseen hallittuun kaaokseen – joskus se kaaos on paremmin hallussa, joskus vähän huonommin ;)

Ehkä tässä vielä kärsivällisyydellä ja uskolla johonkin hyvään ratkasuun päätyy. Oonki viimiset pari päivää kouluttanu itteäni kun koiraa ”Ei, Anita Ei, mikään ei oo maailmanloppu.”

Hallitun kaaoksen ja kevätauringon sävyttämää viikkoa kaikille :)

Antta

p.s. ostin tänää uudet lenkkarit, eikun jalkoja kipeyttämään!

Kevättuulia

Kevätloma lusittu ja karu paluu arkeen tehty pienen kevätflunssan kera. Aina yhtä kivuliasta palata koulunpenkille yli viikon tauon jälkeen, asiaa ei auttanu että yks proffista päätti järkätä Midterm-tentin maanataiks ja perjantaina ois toinen edessä. Jippii. Kuinka ilkeitä proffat voika olla? 

Loma oli kaiken kaikkiaan aivan mahtava ja uusia kokemuksia on taas kasapäin lisää. Puoltoista viikkoa sitten pe startattiin Annikenin kaa matkaan ABQ:n Sunport’lta. Tarkotuksena oli päästä San Franciscoon asti sinä iltana/yönä, mutta ”weather delay” sotki vähän suunnitelmia. Niin no, kyllä ehkä tuuli vähän normaalia enemmän, mut aika huono tekosyy et sään takia kone ois muka myöhässä ollu. No, siitäpä lentoyhtiö sai kuitenki hyvän syyn olla maksamatta hotellia/taksia yms. ja nukuttiin sitten Annikenin kaa kun kodittomat konsanaan Phoenixin lentokentällä. Jos suunnittelet reissua Jenkkeihi, ni Phoenixin lentokenttä ei mee ainaka miun top vitoseen; tosi kovat lattiat, kylmä ilmastointi öisin ja kantsii ottaa omat eväät mukaa, jos haluu syödä iltaysin jälkee muutaki ku kolme päivää vanhaa vaaleeta leipää kylmäaltaasta. 

Seuraavana aamuna noin tunnin yöunien jälkeen matka jatkui, ei nyt suinkaan vielä San Franciscoon, koska kaikki lennot oli jo buukattu täyteen, mutta Oaklandiin. Laukkuhan meni tietty San Franciscoon, vaikka pariin kertaan virkailijoille asiasta lennon peruuntumisen jälkeen mainittiin. Ei menny alkureissu ihan ku Strömsössä, haha!

Pienten mutkien jälkeen löydettiin lopulta San Franciscoon! Kaikki tiethän vievät San Franciscoon, vai Roomako se oli? Ihastuttava kaupunki ja sääkin suosi meitä suurimman osan ajasta. Kolme ekaa päivää kulutettiin kenkiä puhki kävelemällä ympäri ämpäri San Franciscon kukkuloita ja pistäydyttiin Alicia Keysin upeessa konsertissa Oaklandissa – oli jo ennestään tuttu paikka, hehe! Tiistaina, kun Annikin oli jo perille päässy Vermontin reissun jäljiltä, vuokrattiin 20$ pyörät päiväks ja kruisailtiin mm. legendaarista Golden Gate Bridgeä pitkin. Mahtava päivä, ehottomasti paras tapa nähdä kaupunkia, vaikka jalat huuski hoosiannaa reilu 4h pyöräilyn ja loppupäivän kaupungilla kävelyn jälkeen.

Torstaiaamuna oli aika jättää San Franciscon merituulen henkäys ja hulppeat kukkulat taakse ja matka kohti Vegasia sai alkaa. Vielä parikyt minsaa ennen laskeutumista mietin, et onkohan koko Vegasia olemassa vai aateltiinko laskeutua keskelle Nevadan autiomaata. Kyllähän se legendaarinen Vegas sieltä lopulta löytyi! Meidän hotelli oli 24-kerroksineen semmosta keskiluokkaa, ihan kohtuu luksuslukaaleja ois löytyny alle 100$/yö hinnalla. Ja seuraavaksi vinkki Vegasiin matkaavalle: jos olet nainen ja matkaseuranasi on vain naisia – älä ikinä maksa mitään muuta kuin hotellihuonettas ja aterioitas. Ekana päivänä vähän nosteltiin kulmakarvoja kun oudot tyypit kyseli hotellien auloissa ja kaduilla ”What are you ladies doing tonight?”. Uhm, not any of your business (kävi mielessäni pariin kertaan, vaikken ääneen sanonutkaan, haha!). Selvisi, että tapa tosiaan on erittäin normaali Vegasissa ja naisseurueet on hulppeiden klubien vieraslistalla yhellä tekstarilla ja niinpä perjantai-iltana ei tarvinnu kun päättää halutaanko mennä ilmaseks kuuntelee David Guettaa vai Benny Benassia – sweet! Guetan David muutaman metrin päässä ja kohtuu siisti meininki täpötäydellä klubilla!

Lauantai-iltana oli tarkotus palata ABQ:hun, mut eihän se nyt ihan niin kätsästi menny, kun LA:n kautta lennettiin…Yhen sairastuneen lentoemon takia American Airlines peru lennon, koska neljän tunnin aikana yhtäkään uutta emoa ei saatu tilalle. Voi nyt huhhuh, meinasin ehottaa et voin hoitaa homman, sen verran hyvin ulkoo osaa kohta jo kaikki perusläpinät ennen koneen lähtöä. Tällä kertaa sentään ei tarvinnu nukkuu lentokentän lattialla vaan päästiin Hilton-hotellii AA:n piikkii (siis ei Alcoholics Anonymousin piikkii, haha!). Sunnuntaina päästiin jo lopulta jopa kotiin astikin ja laukkuki tuli jopa Sunportille, wau!

Pikku miinuksena et Annin takki ja Annikenin silmälasit jäi jonnekin Vegasiin tai LA:han. Sanonta meidän osalta ei siis menekä ”What happens in Vegas, stays in Vegas” vaan ” What you left in Vegas, stays in Vegas” haha! Anniken on nyt sit muutaman päivän puolsokeena kulkenu ympäriinsä. Lauleskellessani tänää Scissors Sistersin  ’I don’t feel like dancing’ -biisiä keittiössä Anniken mainitsi et vaikka onki sokee ni ei vielä sentää kuuro. Mitä lie se sit tarkotti ;) ? Kuten rakas, edesmennyt vaarini olis sanonu ”Jos miule laulat niin voit lopettaa” :)

Edessä on ihan lähitulevaisuudessa jännittäviä hetkiä, sillä pian pitäis joku varmuus olla mistä sitä ens vuonna ittensä löytää. New Hampshireen hakuaika päättyy jo huhtikuun eka päivä ja UNH:n koutsin ja opon kanssa oonki maileja vaihdellu suht tiheeseen. Samaa pääainetta, Health educationia, ei oo UNH:ssa tarjolla ja pääainetta vaihtaessa aikamoinen liuta kysymyksiä on aina vastassa. Jospa ne opintoja koskevat asiat pian selviäis, niin vois lopullisen päätöksen tehdä. Hakeminen itsessäänhän ei tietysti mihinkään varsinaisesti sido, mutta ois ihan jees pian tietää kantsiiko käydä kaupittelee omaisuuttaan täällä, suunnittelemaan visiittiä itärannikolle kevääks ja kaikkea muuta semmosta pientä pohdittavaa. Kuulen korvissani muutamien ystävieni sanat ”Siis Anita, miten sie et vielä tiedä, oisin ihan paniikissa jos en tietäis” C’mon kaverit, tässähän on vielä kokonaiset kymmenen päivää aikaa miettii hakeeko vai ei kouluun ja muuttaa toiselle puolelle Jenkkilää - no stress, haha! 

Ja lopuksi parit onnittelut. Ekaksi ex-joukkuetoverille, Kauppisen Tanjalle tuplakullasta alle 23v SM:issä. Hyvä Kaappine! Kyllä on kannattanu parii kertaa Vuokatin Vaaran nousua myllyttää ja kirota ku vettä tulee aamulla ku esteristä ja ohjelmassa ois tasuria Rönkköö ja takas :P 

Ja toiseksi, suuren suuret halirutistukset tuoreelle Miia-mammalle, Sami-isille ja pikku prinsessalle. Ja tietysti Marge-mummolle, eiku siis tädille, ja tuoreille isovanhemmille! Aivan ihana uutinen!

Palataan asiaan taas kera uusien kuulumisten!

Have a perfect week and enjoy life!

Antta

Tiimityöstä ja henkisistä voimavaroista

Herätyskello soi aamulla 5.30. Tällä kertaa ei ollu hankala herätä, vaikka unta ei oo tällä viikolla liikaa tulluka. Aamupalalle, läppäri auki ja naisten viestiä seuraamaan. Varttia yli kuus tajusin et voi tulla vähän kiire olla 6:30 valmiina ski roomilla lähössä Sandialle hiihtää… Miun kellon mukaan olin ajoissa paikalla ;) 

Viikko on alkanu uusissa tuulissa. Tän viikon teemana ei oo tällä kertaa ”Kuinka virittää kroppa parhaimpaan kisavireeseen”, sillä viime vkl:na tuli hiihdettyä tän kauden vikat kisat. Niinpä, kuinka outoa, kun ei oo vielä ees maaliskuu. Täällä college-kausi nyt vaan on tosi lyhyt, tiivis ja hektinen.  Kieltämättä vähän semmonen olo jäi, että kausi loppu kesken, mutta toisaalta tuntuu hyvältä, että saa alkaa pikkuhiljaa kääntää katseita jo tulevaan ja yrittää parhaansa mukaan unohtaa kaikki ei-niin-loistavat hetket menneeltä kaudelta, oppia virheistä ja uskoa tulevaan. 

Viime pe ja la kisailut Bozemanin Regionalseissa meni aikalailla tän kauden kaavan mukasesti. Huonomminki kai vois hiihtää, mut aika paljon paremminki varmaan. Perjantaina nordiceilla oli aika synkkä päivä, Mats ainoona 15 sakissa ja muitten sijotukset painuki sitten päälle kahenkymmenen - ei hirveitä hurraa -huutoja herättäny. Oma vitosen kisa oli semmosta ok hiihtelyä, nimenomaan hiihteyä. Kyllähän sen taas jo kilsassa tunsi ettei oma vauhti tuu riittää. Vähän liikaa tasotusta antaa muille, kun puolet matkasta joutuu jostain syystä hiihtää ihan puolivaloilla. Joinaki päivinä tuntuu ettei paljoa vaatis, et palaset loksahtais kohdalleen ja loppuaika ois aika erilainen ja taas toisina päivinä ajatukset hyvästä kisavauhdista tuntuu melko kaukasilta. Lauantaiaamuna tytöt starttas 8:30 vapaan 15km:lle.  Olosuhteet oli taas perinteisesti Bohart Rancilla mielenkiintoset; lunta tuli aikalailla taivaan täydeltä ja loppua pyrylle ei ollu näköpiirissä. Lähin matkaan aikalailla ’kaikki tai ei mitään’ -periaatteella. Päätin, et yritän roikkua niin pitkään kun pystyn pääjoukon tuntumassa  ja jos sit delaan niin sit delaan, haha! Eka vitonen tuntu suht hyvältä, mut tokan vitosen loppuvaiheilla alko soihdut sammuu aika pahasti. Viiminen vitonen olikin sit tuskien taivalta, varsinkaan kun ei oikein varsinaista vetoapua ollu. Varmaan yks elämäni rankimmista kisoista, lumipyry ja 1800m korkeus ei asiaa varmaa auttanu. No, hengissä edelleen, ainaki pää kovenee kokoajan jos ei muuta.

Perjantai-iltana oli aika heittää hiihtokuteitten sijaan vähän parempaa päälle ja suunnata illalliselle kaikkien alueitten ski teamiläisten kaa ja kuunnella college-uransa päätöspisteen saavuttaneiden senioreitten puheita. Tässäpä linkki meidän alppinisti seniorin, Chrisin, puheesta. http://www.youtube.com/watch?v=M5Qz3C6KIbc&feature=youtu.be

Vaikka oma kausi onki taputeltu, niin noin puolella tiimiläisistä on vielä reilun viikon päästä esissä NCAA-mestaruuskisat Vermontissa. Siispä tällä viikolla ei suinkaan oo suksia ja lenkkareita varastoon heitetty vaan eilenki oltiin reippaina aamuseiskalta sparraa mestaruuskisoihin lähtijöitä 4*2min, 3*4min, 3*3min tappointervalleissa. Semmosta kevyttä kisakauden jälkeistä hikoilua, heh! 

Viikon teema onki siis ollu team work. Vaikka itelle ja kolmelle muulle nordicille tän viikkoset ”veren maku suussa” intervallit ja aamu kuuden ja seiskan pk-lenkit Sandian huipulla ei ihan pakollisia ois, niin muille tiimiläisille koko tiimin läsnäololla voi olla henkisesti suuri merkitys. Ja jos pieniki mahdollisuus on, että tiimikaverit hyötyy sparrauksesta ja hiihtää ens viikolla sen takia kovempaa, niin mikäpä ettei. Ja saapa iteki motivaatiota jatkaa kovaa treenaamista, vaikka hiihtokisoja ei tuskin ennen ens marraskuuta oo esissä. 

USA:n naisten nousua maastohiihdon huipulle, MM-kisoja ja varsinkin tämän päivän naisten viestiä kaikkine jälkipuheineen mietiskelleenä tuo ”team work” todellakin nousi viikon ajatukseksi. Heti alkuunsa, en nyt siis missään nimessä tarkota, että naisten tämän päivänen ”alisuoriutuminen” viestissä ois ollu huonoa tiimihenkeä tai -toimintaa. Huonoja ja epäonnisia päiviä sattuu joskus kaikkien urheilijoiden kohdalle, vaikka valmistautuminen olis miten huolella tehty, ei siinä nyt sen kummempaa. Lähinnä tän päivänen viesti pisti vaan miettiämään vastoinkäymisiä, niistä yli pääsemistä ja joukkueen ja yhteisön merkitystä niin hyvinä kuin huonoina hetkinä. 

Omasta mielestä Suomessa vähätellään edelleen henkisen valmennuksen, kilpailemisesta ja treenamisesta nauttimisen, joukkueen yhteishengen ja lähiyhteisön merkityksen tärkeydestä urheilussa. Tämä tuntuu pitävän paikkaansa varsinki ennen kun urheilja kilpailee kovalla kansainvälisellä tasolla. Again, don’t get me wrong, tiedän että monet urheilijat Suomessakin tajuaa noitten asioiden tärkeyden, mutta toteutus voikin olla sitten eri juttu. On itse asiassa aika lapsellista ajatella, että kukaan urheilija, puhutaan nyt vaikka SM- ja kansainvälisen tason hiihtäjistä, pärjäis ilman valmentajaa, suksihuoltajaa, hierojaa, perhettä, ystäviä…..

Vaikka onkin kysymys yksilölajista, niin viimisten kahden vuoden aikana omat silmät on todella avautunu sille, mitä tiiminä työskenteleminen voi parhaimmillaan antaa ja toisaalta myös, mitä se vaatii. Vaikkakaan menneet pari kautta ei oo tuloksellisesti missään nimessä hyviä ollu, niin oon satavarma, että oon oppinu vähintään tuhat ja yksi arvokasta tarinaa kyseisestä aiheesta.

Tuntuu, että aina tekosyyksi heitetään et ”ei oo rahaa ja resursseja henkiseen valmennukseen”. On varaa kuitenki 20:een suksipariin? Mitä väliä sillä loppujen lopuks on, vaikka ois täydellinen suksipari alla, jos mieli täyttyy negatiivisista ajatuksista ja epäonnistumisen pelosta kesät talvet. Ei sillä, ettei se täydellinen suksipari ois tärkee, mutta ei ne sukset ite itteään hiihätä reeni- eikä kisakaudella.

Pelkkä henkinen valmennus on nyt ehkä väärä sana asioille, joita tarkotan. Pikemminki tarkotan kaikkien pienten ja suurten asioiden summaa, mistä ja keneltä ne sitten tuleekin, jotka vaikuttavaa merkittävästi esim. siihen että luottako urheilija itseenä, uskooko urheilija kehittyvänsä ja pystyvänsä ylittämään itsensä päivästä toiseen.

Aika moni urheilija on varmasti joskus kokenu, että oma tiimikaveri tai valmentaja voi joskus olla se paras terapeutti maailmassa. Ite en oo pysyny laskuissa kuinka monesti näin on käyny. Jos oman tiimin tai treenikavereiden kanssa on kaiken lisäksi vieläpä hauska treenata, niin kuinka paljon se tuokaan henkisiä voimavaroja lisää. Jokainen hyvällä meiningillä, yhdessä tehty treeni voi viedä urheilijaa yksilötasolla niin paljon enemmän eteenpäin verrattuna täysin samaan treeniin yksin pakertaen, suupielet alhaalla. Toki yksinki treenatessa voi suupielet olla ylhäällä, mutta joinakin päivinä asia saattaa yksin treenatessa helpommin unohtua.

Tottakai tiimi luo myös joskus rajotteita, jos hyvä yhteishenki halutaan luoda ja säilyttää, jokainen tiimin henkilö on siitä vastuussa. Siinä vaiheessa kun yksikin palanen palapelissä ei loksahda paikalleen, joku tuo jatkuvasti mukanaan huonoa energiaa treeneihin ja porukka alkaa vaan tuijotella omaan napaansa, homma ei vaan toimi. Hyviä yksilösuorituksia voi yhä tulla, mutta optimaalista joukkuepanosta on mahdoton saavuttaa. 

Entäpä sitten se toteutuspuoli. Piece of cake? Don’t think so. Uskon, että hyvällä joukkuehengellä (nyt puhutaan sitten urheilijoista, valmentajista ja ihan kaikista tiimin jäsenistä) voi olla yksilösuorituksiinkin huima positiivinen tai negatiivinen vaikutus, urheilijan luonteesta riippuen. On aika iso ero esim. tehdä kova treeni porukalla, sillon kun saa hyvää vetoapua, eläimellistä kannustusta ja treenin jälkeen pystyy oikeen tuntemaan kuinka muiden avulla ylitti itsensä, verrattuna siihen kun kaikkien naama ketuttaa jo ennen kun treeni alkaa ja tavotteena on hävitä paikalta mahdollisimman pian omille teille, ettei vaan joudu ketään seuraavaan pariin tuntiin kattelemaan tai kuuntelemaan. Urheilija joutuu toki joskus olemaan terveellä tavalla itsekäs kehittyäkseen parhaalla tavalla, mutta siinä vaiheessa kun tulee sokeaksi eikä nää apuja ja kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita tiimikaverit tai yhteisö voi tarjota, tähän itsekkyyteen urheilija lisää vielä bonuksena tyhmyyden.

Jännää penkkiurheilun täyteistä viikkoa kaikille, pidetään peukut ja varpaat pystyssä!

-Anita

Sandia

Suuria päätöksiä

Kolmisen viikkoa edellisestä blogi-päivityksestä…O-ou, tästä tulee pitkä tarina.

Minturnin erittäin hankalan kisaviikonlopun jälkeen kaks seuraavaa viikkoa meni suosiolla kotona, välistä jäi siis Red Riverin/Taoksen leiriviikonloppu sekä Red Riverin home meet. Toisaalta harmitti jättää ”kotikisat” väliin, mut olo ei vielä muutama päivä ennen kisoja tehoja tehdessä ihan maailman mahtavin ollu ja tiedossa oli et Red Riveriä seuraavaa viikonloppua ajatellen, kolmen päivän rankka visiitti 3000m:ssä ei ehkä paras idea ois. Niin siis täällähän ei millään fis-säännöillä mennä, 3000m:ssä on ihan hyvä pitää kisat, haha!

Parin viikon aikana koitin parhaani mukaan saada taas kroppaa normaaliin olotilaan, kääntää ajatukset pois hihdosta, keskittyä kouluhommiin ja viettää mukavia kahvittelu- ja lounashetkiä kaveritten kaa. Joka päivä ekalla viikollakin tuli hikoiltua, mutta yritin kaiken pakonomaisen tekemisen karsia pois. Jos ei huvittanu lähteä rullille niin menin juoksemaan ja heitin musiikit korville. Tiimin kanssa reenaaminen ja matkustaminen on välillä tosi motivoivaa ja puskee eteenpäin, mut sillon ku homma ei itellä toimi niin joukkuekavereiden läsnäolo tuo reeneihin  lisästressiä ja ajatuksia ”No muutkin reenaa tänää kaks kertaa”,  ”Muutki tekee tänää tehoja ja näyttävät tuoreilta, vaikka kisasivat viikonloppuna myöskin”, ”Pitäiskö iteki kuiteski?” Välillä oman pään pitäminen ja omien tuntemusten kuunteleminen on aika haastavaa.

Viikon jälkeen olo alko tuntua selkeesti Minturnin vkl:a paremmalta ja seuraavalle viikolle mahtu kaks onnistunutta tehotreeniäkin. Utahiin lähdettäessä viime ke, oli taas kova into päästä suksille ja rehellisesti sanottuna ensimmäistä kertaa tällä kaudella oli ennen kisaa semmonen olo et vois vaikka ok kulkeakin. Perjantain vitonen nyt ei kuitenka ollu ihan sitä mitä odotin, vähän liian flegmaattista oli meno. Paljon oli kuitenki olotila menny eteenpäin ja Minturnin 3min turpaan vaihtu sentään 1.12 keulaan. Reilu puolisen minuuttia ajasta pois ja oisin voinu ollu tyytyväinen. Vähän jossiteltavaa jäi päivän suksivalinnoista ja eritoten voitelusta, sillä kukaan tytöistä ei kymppisakkiin yltäny ja kaikki oli siitä kisan jälkeen vähän ihmeissään. En kuitenka hirveen pettyny voinu olla, sillä pitkästä aikaa itestään sai ees jotain irti ja oli kiva kisata. Naurettiin tyttöjen kaa loppuverkalla, et täällä näköjään 2002 olympiaradat on sieltä helpoimmasta päästä kisalatuja. Ei se Soldier Hollown rata nyt ihan tasasta kuiteska ollu, korkeuseroa 71m ja eka 5min kisasta oli melkosen vuorohiihtovoittosta...

Seuraavana päivänä oli vuorossa 15km vapaan yhteislähtö. Alkuverkassa oli jo ihan totaalisen surkee olo ja huomas ettei edellisestä päivästä ollu palautunu yhtään. Ei oikein tienny pitäiskö itkee vai nauraa. Kisassa ekaan nousuun lähdettäessä tuli harvinaisen selväks et ei tarvii kärkiporukan mukaa lähtee. Jalat ei toiminu yhtään, hengitys oli kun lenkkiä hiihdettäessä ja yhtään kovempaa ei silti voinu mennä. Great. Ingridin ollessa kipeenä, vaan neljä tyttöä starttas niin varmuuden vuoksi sit hiihdin maaliin, jos joilleki tytöistä ois sattunu haaveria ym. ja tiimi menetettäs sen takia ilmaset 22 pistettä.

Sunnuntaiaamuna ennen kotiin lähtöä käytiin vielä heittämässä parin tunnin rauhallinen lenkki. Soldier Hollow näytti kyllä parhaat puolensa; ladut rautatietä ja maisemat mitä upeimmat – kaks tuntia hujahti ihan hetkessä!

Kotona odotti sunnuntai-iltana 10h matkustamisen jälkeen kaunis kasa kouluhommia ja tää viikko onki ollu kohtuu tiivistä kouluhommien osalta. Tän päivän kemian kokeen jälkeen saa onneks taas hetkeks vähän hengähtää…

Alkuviikosta pidin palaveria koutsimme Freden kaa, koska itteään on jatkokuviot mietityttäny jo pidemmän aikaa huonon kauden takia. Osasin olettaa, että näillä tuloksilla täyttä stipendiä ens vuodelle ei oo varmaanka tulossa, mutta hieman yllätti ettei minkäänlaista taloudellista tukea tipu ens vuodeks. Tänk jyy veri mats. Kuten sanoinki, osasin asiaan vähän varautua, mutta kieltämättä ihan täysin Freden ”logiikkaa” en ymmärrä. Jos valmentaja sanoo et uskoo miussa olevan paljon potentiaalia, mutta ei silti oo valmis ja halukas tukemaan kehityksessä, niin itelläni luottamus katoo aika totaalisesti sen jälkeen. Kysymys kun ei kuitenkaa oo siitä ettei töitä ois tehny ja Fredekin kyllä tietää et tavotteet on itellä vähä korkeemmalla kun hiihtää college-kisoissa sillon tällön kymppisakkiin. Toisaalta Freden noin selkeä kanta helpotti päätöksen tekoa ja tällä hetkellä tuntuu et vaikka jotain scholarhippiä onnistuis täältä hankkimaan niin yhteistyötä en oo kovin innokas jatkamaan. Palaverista en kuiteska ovet paukkuen lähteny, yritän ajatella että yks ovi kun sulkeutuu niin monta uutta ovea avautuu.

Vaihtoehtoja on tällä hetkellä kolme ja jokaisessa päätöksessä on omat hyvät ja huonot puolensa, kuten päätöksissä yleensä aina. Jos palaa Suomeen, hiihtokuviot luultavasti toimis paremmin, mut kahen vuoden opinnot menis ”täysin hukkaan”. Jos jää ABQ:hun, kannattaa lähtee Wall Streetille iskee komeita ja rikkaita miehiä rahottamaan yli 30 000$ lukukausimaksut ja myöski toivoo et kroppa alkais toimii jatkossa paljon paremmin täällä korkeella ja ottamaan harjottelua vastaan ilman jatkuvia takaiskuja. Kolmantena, hyvin todennäkösenä vaihtoehtona, on hakee siirtoa muihin yliopistoihin täällä USA:ssa. Tällä viikolla oonki mailaillu East ja Mid West alueille, esim. Vermontin, Wisconsinin ja New Hampshiren nordic koutseille. New Hampshiresta tuli vastausta heti seuraavana päivänä ja kiinnostusta sieltä päästä löytyis. Sunnuntaina oiskin sitten tarkotus skypettää ja jutella lisää UNH:n koutsin kaa kaikesta. Vermont ja New Hampshire kiinnostais tällä hetkellä eniten, mutta toki näin alkuvaiheessa suunnitelmia on leikittävää kaikille olevansa tosi kiinnostunu hakemaan siirtoa.

Isoja päätöksiä on siis tiedossa lähiviikkoina, toivottavasti hyvä ratkasu jostain suunnasta löytyy. Jo nyt tuntuu toki tosi vaikeelta, että keväällä pitäis sanoa heipat ABQ:lle, tiimikavereille ja kaikille läheisille ystäville täällä, mutta toinen puoli miusta on oikeestaan tosi innoissaan ja uskon että mitä tulevaisuus sitten tuokaan tullessaan niin juuri niin on tarkotettu käyvän ja se tulee lopulta olee oikea päätös.

Sitähän tää elämä kai on - asiat ei aina mee niin kun haluais ja toivois ja se tekeekin elämästä mielenkiintosen. Suurten päätösten hetkellä oma asennoituminen vaikuttaa  aika oleellisti. Tottakai vois jäädä tuleen makaamaan, surkuttelemaan ”kohtaloaan” ja palata kotiin häntä koipien välissä , mutta toisaalta miksei ajattelis että edessä voi olla uusia, upeita kokemuksia ja ovi noihin kokemuksiin ei ois ikinä avautunu ilman tiettyjä vastoinkäymisiä. Ajattelin valita jälkimmäisen ajattelutavan.

Mahtavaa viikonloppua kaikille!

Antta 

Linn'llä on tekniikka kohillaan!

Tekemisen puute(ko)?

Kohtuu komee lenkkikeli sunnuntaina 8am!