Tiimityöstä ja henkisistä voimavaroista

Herätyskello soi aamulla 5.30. Tällä kertaa ei ollu hankala herätä, vaikka unta ei oo tällä viikolla liikaa tulluka. Aamupalalle, läppäri auki ja naisten viestiä seuraamaan. Varttia yli kuus tajusin et voi tulla vähän kiire olla 6:30 valmiina ski roomilla lähössä Sandialle hiihtää… Miun kellon mukaan olin ajoissa paikalla ;) 

Viikko on alkanu uusissa tuulissa. Tän viikon teemana ei oo tällä kertaa ”Kuinka virittää kroppa parhaimpaan kisavireeseen”, sillä viime vkl:na tuli hiihdettyä tän kauden vikat kisat. Niinpä, kuinka outoa, kun ei oo vielä ees maaliskuu. Täällä college-kausi nyt vaan on tosi lyhyt, tiivis ja hektinen.  Kieltämättä vähän semmonen olo jäi, että kausi loppu kesken, mutta toisaalta tuntuu hyvältä, että saa alkaa pikkuhiljaa kääntää katseita jo tulevaan ja yrittää parhaansa mukaan unohtaa kaikki ei-niin-loistavat hetket menneeltä kaudelta, oppia virheistä ja uskoa tulevaan. 

Viime pe ja la kisailut Bozemanin Regionalseissa meni aikalailla tän kauden kaavan mukasesti. Huonomminki kai vois hiihtää, mut aika paljon paremminki varmaan. Perjantaina nordiceilla oli aika synkkä päivä, Mats ainoona 15 sakissa ja muitten sijotukset painuki sitten päälle kahenkymmenen - ei hirveitä hurraa -huutoja herättäny. Oma vitosen kisa oli semmosta ok hiihtelyä, nimenomaan hiihteyä. Kyllähän sen taas jo kilsassa tunsi ettei oma vauhti tuu riittää. Vähän liikaa tasotusta antaa muille, kun puolet matkasta joutuu jostain syystä hiihtää ihan puolivaloilla. Joinaki päivinä tuntuu ettei paljoa vaatis, et palaset loksahtais kohdalleen ja loppuaika ois aika erilainen ja taas toisina päivinä ajatukset hyvästä kisavauhdista tuntuu melko kaukasilta. Lauantaiaamuna tytöt starttas 8:30 vapaan 15km:lle.  Olosuhteet oli taas perinteisesti Bohart Rancilla mielenkiintoset; lunta tuli aikalailla taivaan täydeltä ja loppua pyrylle ei ollu näköpiirissä. Lähin matkaan aikalailla ’kaikki tai ei mitään’ -periaatteella. Päätin, et yritän roikkua niin pitkään kun pystyn pääjoukon tuntumassa  ja jos sit delaan niin sit delaan, haha! Eka vitonen tuntu suht hyvältä, mut tokan vitosen loppuvaiheilla alko soihdut sammuu aika pahasti. Viiminen vitonen olikin sit tuskien taivalta, varsinkaan kun ei oikein varsinaista vetoapua ollu. Varmaan yks elämäni rankimmista kisoista, lumipyry ja 1800m korkeus ei asiaa varmaa auttanu. No, hengissä edelleen, ainaki pää kovenee kokoajan jos ei muuta.

Perjantai-iltana oli aika heittää hiihtokuteitten sijaan vähän parempaa päälle ja suunnata illalliselle kaikkien alueitten ski teamiläisten kaa ja kuunnella college-uransa päätöspisteen saavuttaneiden senioreitten puheita. Tässäpä linkki meidän alppinisti seniorin, Chrisin, puheesta. http://www.youtube.com/watch?v=M5Qz3C6KIbc&feature=youtu.be

Vaikka oma kausi onki taputeltu, niin noin puolella tiimiläisistä on vielä reilun viikon päästä esissä NCAA-mestaruuskisat Vermontissa. Siispä tällä viikolla ei suinkaan oo suksia ja lenkkareita varastoon heitetty vaan eilenki oltiin reippaina aamuseiskalta sparraa mestaruuskisoihin lähtijöitä 4*2min, 3*4min, 3*3min tappointervalleissa. Semmosta kevyttä kisakauden jälkeistä hikoilua, heh! 

Viikon teema onki siis ollu team work. Vaikka itelle ja kolmelle muulle nordicille tän viikkoset ”veren maku suussa” intervallit ja aamu kuuden ja seiskan pk-lenkit Sandian huipulla ei ihan pakollisia ois, niin muille tiimiläisille koko tiimin läsnäololla voi olla henkisesti suuri merkitys. Ja jos pieniki mahdollisuus on, että tiimikaverit hyötyy sparrauksesta ja hiihtää ens viikolla sen takia kovempaa, niin mikäpä ettei. Ja saapa iteki motivaatiota jatkaa kovaa treenaamista, vaikka hiihtokisoja ei tuskin ennen ens marraskuuta oo esissä. 

USA:n naisten nousua maastohiihdon huipulle, MM-kisoja ja varsinkin tämän päivän naisten viestiä kaikkine jälkipuheineen mietiskelleenä tuo ”team work” todellakin nousi viikon ajatukseksi. Heti alkuunsa, en nyt siis missään nimessä tarkota, että naisten tämän päivänen ”alisuoriutuminen” viestissä ois ollu huonoa tiimihenkeä tai -toimintaa. Huonoja ja epäonnisia päiviä sattuu joskus kaikkien urheilijoiden kohdalle, vaikka valmistautuminen olis miten huolella tehty, ei siinä nyt sen kummempaa. Lähinnä tän päivänen viesti pisti vaan miettiämään vastoinkäymisiä, niistä yli pääsemistä ja joukkueen ja yhteisön merkitystä niin hyvinä kuin huonoina hetkinä. 

Omasta mielestä Suomessa vähätellään edelleen henkisen valmennuksen, kilpailemisesta ja treenamisesta nauttimisen, joukkueen yhteishengen ja lähiyhteisön merkityksen tärkeydestä urheilussa. Tämä tuntuu pitävän paikkaansa varsinki ennen kun urheilja kilpailee kovalla kansainvälisellä tasolla. Again, don’t get me wrong, tiedän että monet urheilijat Suomessakin tajuaa noitten asioiden tärkeyden, mutta toteutus voikin olla sitten eri juttu. On itse asiassa aika lapsellista ajatella, että kukaan urheilija, puhutaan nyt vaikka SM- ja kansainvälisen tason hiihtäjistä, pärjäis ilman valmentajaa, suksihuoltajaa, hierojaa, perhettä, ystäviä…..

Vaikka onkin kysymys yksilölajista, niin viimisten kahden vuoden aikana omat silmät on todella avautunu sille, mitä tiiminä työskenteleminen voi parhaimmillaan antaa ja toisaalta myös, mitä se vaatii. Vaikkakaan menneet pari kautta ei oo tuloksellisesti missään nimessä hyviä ollu, niin oon satavarma, että oon oppinu vähintään tuhat ja yksi arvokasta tarinaa kyseisestä aiheesta.

Tuntuu, että aina tekosyyksi heitetään et ”ei oo rahaa ja resursseja henkiseen valmennukseen”. On varaa kuitenki 20:een suksipariin? Mitä väliä sillä loppujen lopuks on, vaikka ois täydellinen suksipari alla, jos mieli täyttyy negatiivisista ajatuksista ja epäonnistumisen pelosta kesät talvet. Ei sillä, ettei se täydellinen suksipari ois tärkee, mutta ei ne sukset ite itteään hiihätä reeni- eikä kisakaudella.

Pelkkä henkinen valmennus on nyt ehkä väärä sana asioille, joita tarkotan. Pikemminki tarkotan kaikkien pienten ja suurten asioiden summaa, mistä ja keneltä ne sitten tuleekin, jotka vaikuttavaa merkittävästi esim. siihen että luottako urheilija itseenä, uskooko urheilija kehittyvänsä ja pystyvänsä ylittämään itsensä päivästä toiseen.

Aika moni urheilija on varmasti joskus kokenu, että oma tiimikaveri tai valmentaja voi joskus olla se paras terapeutti maailmassa. Ite en oo pysyny laskuissa kuinka monesti näin on käyny. Jos oman tiimin tai treenikavereiden kanssa on kaiken lisäksi vieläpä hauska treenata, niin kuinka paljon se tuokaan henkisiä voimavaroja lisää. Jokainen hyvällä meiningillä, yhdessä tehty treeni voi viedä urheilijaa yksilötasolla niin paljon enemmän eteenpäin verrattuna täysin samaan treeniin yksin pakertaen, suupielet alhaalla. Toki yksinki treenatessa voi suupielet olla ylhäällä, mutta joinakin päivinä asia saattaa yksin treenatessa helpommin unohtua.

Tottakai tiimi luo myös joskus rajotteita, jos hyvä yhteishenki halutaan luoda ja säilyttää, jokainen tiimin henkilö on siitä vastuussa. Siinä vaiheessa kun yksikin palanen palapelissä ei loksahda paikalleen, joku tuo jatkuvasti mukanaan huonoa energiaa treeneihin ja porukka alkaa vaan tuijotella omaan napaansa, homma ei vaan toimi. Hyviä yksilösuorituksia voi yhä tulla, mutta optimaalista joukkuepanosta on mahdoton saavuttaa. 

Entäpä sitten se toteutuspuoli. Piece of cake? Don’t think so. Uskon, että hyvällä joukkuehengellä (nyt puhutaan sitten urheilijoista, valmentajista ja ihan kaikista tiimin jäsenistä) voi olla yksilösuorituksiinkin huima positiivinen tai negatiivinen vaikutus, urheilijan luonteesta riippuen. On aika iso ero esim. tehdä kova treeni porukalla, sillon kun saa hyvää vetoapua, eläimellistä kannustusta ja treenin jälkeen pystyy oikeen tuntemaan kuinka muiden avulla ylitti itsensä, verrattuna siihen kun kaikkien naama ketuttaa jo ennen kun treeni alkaa ja tavotteena on hävitä paikalta mahdollisimman pian omille teille, ettei vaan joudu ketään seuraavaan pariin tuntiin kattelemaan tai kuuntelemaan. Urheilija joutuu toki joskus olemaan terveellä tavalla itsekäs kehittyäkseen parhaalla tavalla, mutta siinä vaiheessa kun tulee sokeaksi eikä nää apuja ja kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita tiimikaverit tai yhteisö voi tarjota, tähän itsekkyyteen urheilija lisää vielä bonuksena tyhmyyden.

Jännää penkkiurheilun täyteistä viikkoa kaikille, pidetään peukut ja varpaat pystyssä!

-Anita

Sandia

Suuria päätöksiä

Kolmisen viikkoa edellisestä blogi-päivityksestä…O-ou, tästä tulee pitkä tarina.

Minturnin erittäin hankalan kisaviikonlopun jälkeen kaks seuraavaa viikkoa meni suosiolla kotona, välistä jäi siis Red Riverin/Taoksen leiriviikonloppu sekä Red Riverin home meet. Toisaalta harmitti jättää ”kotikisat” väliin, mut olo ei vielä muutama päivä ennen kisoja tehoja tehdessä ihan maailman mahtavin ollu ja tiedossa oli et Red Riveriä seuraavaa viikonloppua ajatellen, kolmen päivän rankka visiitti 3000m:ssä ei ehkä paras idea ois. Niin siis täällähän ei millään fis-säännöillä mennä, 3000m:ssä on ihan hyvä pitää kisat, haha!

Parin viikon aikana koitin parhaani mukaan saada taas kroppaa normaaliin olotilaan, kääntää ajatukset pois hihdosta, keskittyä kouluhommiin ja viettää mukavia kahvittelu- ja lounashetkiä kaveritten kaa. Joka päivä ekalla viikollakin tuli hikoiltua, mutta yritin kaiken pakonomaisen tekemisen karsia pois. Jos ei huvittanu lähteä rullille niin menin juoksemaan ja heitin musiikit korville. Tiimin kanssa reenaaminen ja matkustaminen on välillä tosi motivoivaa ja puskee eteenpäin, mut sillon ku homma ei itellä toimi niin joukkuekavereiden läsnäolo tuo reeneihin  lisästressiä ja ajatuksia ”No muutkin reenaa tänää kaks kertaa”,  ”Muutki tekee tänää tehoja ja näyttävät tuoreilta, vaikka kisasivat viikonloppuna myöskin”, ”Pitäiskö iteki kuiteski?” Välillä oman pään pitäminen ja omien tuntemusten kuunteleminen on aika haastavaa.

Viikon jälkeen olo alko tuntua selkeesti Minturnin vkl:a paremmalta ja seuraavalle viikolle mahtu kaks onnistunutta tehotreeniäkin. Utahiin lähdettäessä viime ke, oli taas kova into päästä suksille ja rehellisesti sanottuna ensimmäistä kertaa tällä kaudella oli ennen kisaa semmonen olo et vois vaikka ok kulkeakin. Perjantain vitonen nyt ei kuitenka ollu ihan sitä mitä odotin, vähän liian flegmaattista oli meno. Paljon oli kuitenki olotila menny eteenpäin ja Minturnin 3min turpaan vaihtu sentään 1.12 keulaan. Reilu puolisen minuuttia ajasta pois ja oisin voinu ollu tyytyväinen. Vähän jossiteltavaa jäi päivän suksivalinnoista ja eritoten voitelusta, sillä kukaan tytöistä ei kymppisakkiin yltäny ja kaikki oli siitä kisan jälkeen vähän ihmeissään. En kuitenka hirveen pettyny voinu olla, sillä pitkästä aikaa itestään sai ees jotain irti ja oli kiva kisata. Naurettiin tyttöjen kaa loppuverkalla, et täällä näköjään 2002 olympiaradat on sieltä helpoimmasta päästä kisalatuja. Ei se Soldier Hollown rata nyt ihan tasasta kuiteska ollu, korkeuseroa 71m ja eka 5min kisasta oli melkosen vuorohiihtovoittosta...

Seuraavana päivänä oli vuorossa 15km vapaan yhteislähtö. Alkuverkassa oli jo ihan totaalisen surkee olo ja huomas ettei edellisestä päivästä ollu palautunu yhtään. Ei oikein tienny pitäiskö itkee vai nauraa. Kisassa ekaan nousuun lähdettäessä tuli harvinaisen selväks et ei tarvii kärkiporukan mukaa lähtee. Jalat ei toiminu yhtään, hengitys oli kun lenkkiä hiihdettäessä ja yhtään kovempaa ei silti voinu mennä. Great. Ingridin ollessa kipeenä, vaan neljä tyttöä starttas niin varmuuden vuoksi sit hiihdin maaliin, jos joilleki tytöistä ois sattunu haaveria ym. ja tiimi menetettäs sen takia ilmaset 22 pistettä.

Sunnuntaiaamuna ennen kotiin lähtöä käytiin vielä heittämässä parin tunnin rauhallinen lenkki. Soldier Hollow näytti kyllä parhaat puolensa; ladut rautatietä ja maisemat mitä upeimmat – kaks tuntia hujahti ihan hetkessä!

Kotona odotti sunnuntai-iltana 10h matkustamisen jälkeen kaunis kasa kouluhommia ja tää viikko onki ollu kohtuu tiivistä kouluhommien osalta. Tän päivän kemian kokeen jälkeen saa onneks taas hetkeks vähän hengähtää…

Alkuviikosta pidin palaveria koutsimme Freden kaa, koska itteään on jatkokuviot mietityttäny jo pidemmän aikaa huonon kauden takia. Osasin olettaa, että näillä tuloksilla täyttä stipendiä ens vuodelle ei oo varmaanka tulossa, mutta hieman yllätti ettei minkäänlaista taloudellista tukea tipu ens vuodeks. Tänk jyy veri mats. Kuten sanoinki, osasin asiaan vähän varautua, mutta kieltämättä ihan täysin Freden ”logiikkaa” en ymmärrä. Jos valmentaja sanoo et uskoo miussa olevan paljon potentiaalia, mutta ei silti oo valmis ja halukas tukemaan kehityksessä, niin itelläni luottamus katoo aika totaalisesti sen jälkeen. Kysymys kun ei kuitenkaa oo siitä ettei töitä ois tehny ja Fredekin kyllä tietää et tavotteet on itellä vähä korkeemmalla kun hiihtää college-kisoissa sillon tällön kymppisakkiin. Toisaalta Freden noin selkeä kanta helpotti päätöksen tekoa ja tällä hetkellä tuntuu et vaikka jotain scholarhippiä onnistuis täältä hankkimaan niin yhteistyötä en oo kovin innokas jatkamaan. Palaverista en kuiteska ovet paukkuen lähteny, yritän ajatella että yks ovi kun sulkeutuu niin monta uutta ovea avautuu.

Vaihtoehtoja on tällä hetkellä kolme ja jokaisessa päätöksessä on omat hyvät ja huonot puolensa, kuten päätöksissä yleensä aina. Jos palaa Suomeen, hiihtokuviot luultavasti toimis paremmin, mut kahen vuoden opinnot menis ”täysin hukkaan”. Jos jää ABQ:hun, kannattaa lähtee Wall Streetille iskee komeita ja rikkaita miehiä rahottamaan yli 30 000$ lukukausimaksut ja myöski toivoo et kroppa alkais toimii jatkossa paljon paremmin täällä korkeella ja ottamaan harjottelua vastaan ilman jatkuvia takaiskuja. Kolmantena, hyvin todennäkösenä vaihtoehtona, on hakee siirtoa muihin yliopistoihin täällä USA:ssa. Tällä viikolla oonki mailaillu East ja Mid West alueille, esim. Vermontin, Wisconsinin ja New Hampshiren nordic koutseille. New Hampshiresta tuli vastausta heti seuraavana päivänä ja kiinnostusta sieltä päästä löytyis. Sunnuntaina oiskin sitten tarkotus skypettää ja jutella lisää UNH:n koutsin kaa kaikesta. Vermont ja New Hampshire kiinnostais tällä hetkellä eniten, mutta toki näin alkuvaiheessa suunnitelmia on leikittävää kaikille olevansa tosi kiinnostunu hakemaan siirtoa.

Isoja päätöksiä on siis tiedossa lähiviikkoina, toivottavasti hyvä ratkasu jostain suunnasta löytyy. Jo nyt tuntuu toki tosi vaikeelta, että keväällä pitäis sanoa heipat ABQ:lle, tiimikavereille ja kaikille läheisille ystäville täällä, mutta toinen puoli miusta on oikeestaan tosi innoissaan ja uskon että mitä tulevaisuus sitten tuokaan tullessaan niin juuri niin on tarkotettu käyvän ja se tulee lopulta olee oikea päätös.

Sitähän tää elämä kai on - asiat ei aina mee niin kun haluais ja toivois ja se tekeekin elämästä mielenkiintosen. Suurten päätösten hetkellä oma asennoituminen vaikuttaa  aika oleellisti. Tottakai vois jäädä tuleen makaamaan, surkuttelemaan ”kohtaloaan” ja palata kotiin häntä koipien välissä , mutta toisaalta miksei ajattelis että edessä voi olla uusia, upeita kokemuksia ja ovi noihin kokemuksiin ei ois ikinä avautunu ilman tiettyjä vastoinkäymisiä. Ajattelin valita jälkimmäisen ajattelutavan.

Mahtavaa viikonloppua kaikille!

Antta 

Linn'llä on tekniikka kohillaan!

Tekemisen puute(ko)?

Kohtuu komee lenkkikeli sunnuntaina 8am!