Viikko on alkanu uusissa tuulissa. Tän viikon teemana ei oo tällä kertaa ”Kuinka virittää kroppa parhaimpaan kisavireeseen”, sillä viime vkl:na tuli hiihdettyä tän kauden vikat kisat. Niinpä, kuinka outoa, kun ei oo vielä ees maaliskuu. Täällä college-kausi nyt vaan on tosi lyhyt, tiivis ja hektinen. Kieltämättä vähän semmonen olo jäi, että kausi loppu kesken, mutta toisaalta tuntuu hyvältä, että saa alkaa pikkuhiljaa kääntää katseita jo tulevaan ja yrittää parhaansa mukaan unohtaa kaikki ei-niin-loistavat hetket menneeltä kaudelta, oppia virheistä ja uskoa tulevaan.
Viime pe ja la kisailut Bozemanin Regionalseissa meni
aikalailla tän kauden kaavan mukasesti. Huonomminki kai vois hiihtää, mut aika
paljon paremminki varmaan. Perjantaina nordiceilla oli aika synkkä päivä, Mats
ainoona 15 sakissa ja muitten sijotukset painuki sitten päälle kahenkymmenen -
ei hirveitä hurraa -huutoja herättäny. Oma vitosen kisa oli semmosta ok
hiihtelyä, nimenomaan hiihteyä. Kyllähän sen taas jo kilsassa tunsi ettei oma vauhti
tuu riittää. Vähän liikaa tasotusta antaa muille, kun puolet matkasta joutuu
jostain syystä hiihtää ihan puolivaloilla. Joinaki päivinä tuntuu ettei paljoa
vaatis, et palaset loksahtais kohdalleen ja loppuaika ois aika erilainen ja
taas toisina päivinä ajatukset hyvästä kisavauhdista tuntuu melko kaukasilta.
Lauantaiaamuna tytöt starttas 8:30 vapaan 15km:lle. Olosuhteet oli taas perinteisesti Bohart
Rancilla mielenkiintoset; lunta tuli aikalailla taivaan täydeltä ja loppua
pyrylle ei ollu näköpiirissä. Lähin matkaan aikalailla ’kaikki tai ei mitään’
-periaatteella. Päätin, et yritän roikkua niin pitkään kun pystyn pääjoukon
tuntumassa ja jos sit delaan niin sit
delaan, haha! Eka vitonen tuntu suht hyvältä, mut tokan vitosen loppuvaiheilla
alko soihdut sammuu aika pahasti. Viiminen vitonen olikin sit tuskien taivalta,
varsinkaan kun ei oikein varsinaista vetoapua ollu. Varmaan yks elämäni
rankimmista kisoista, lumipyry ja 1800m korkeus ei asiaa varmaa auttanu. No,
hengissä edelleen, ainaki pää kovenee kokoajan jos ei muuta.
Perjantai-iltana oli aika heittää hiihtokuteitten sijaan
vähän parempaa päälle ja suunnata illalliselle kaikkien alueitten ski
teamiläisten kaa ja kuunnella college-uransa päätöspisteen saavuttaneiden
senioreitten puheita. Tässäpä linkki meidän alppinisti seniorin,
Chrisin, puheesta. http://www.youtube.com/watch?v=M5Qz3C6KIbc&feature=youtu.be
Vaikka oma kausi onki taputeltu, niin noin puolella tiimiläisistä
on vielä reilun viikon päästä esissä NCAA-mestaruuskisat Vermontissa. Siispä
tällä viikolla ei suinkaan oo suksia ja lenkkareita varastoon heitetty vaan eilenki
oltiin reippaina aamuseiskalta sparraa mestaruuskisoihin lähtijöitä 4*2min,
3*4min, 3*3min tappointervalleissa. Semmosta kevyttä kisakauden jälkeistä
hikoilua, heh!
Viikon teema onki siis ollu team work. Vaikka itelle ja
kolmelle muulle nordicille tän viikkoset ”veren maku suussa” intervallit ja
aamu kuuden ja seiskan pk-lenkit Sandian huipulla ei ihan pakollisia ois, niin muille
tiimiläisille koko tiimin läsnäololla voi olla henkisesti suuri merkitys. Ja
jos pieniki mahdollisuus on, että tiimikaverit hyötyy sparrauksesta ja hiihtää
ens viikolla sen takia kovempaa, niin mikäpä ettei. Ja saapa iteki motivaatiota
jatkaa kovaa treenaamista, vaikka hiihtokisoja ei tuskin ennen ens marraskuuta
oo esissä.
USA:n naisten nousua maastohiihdon huipulle, MM-kisoja ja
varsinkin tämän päivän naisten viestiä kaikkine jälkipuheineen mietiskelleenä
tuo ”team work” todellakin nousi viikon ajatukseksi. Heti alkuunsa, en nyt siis
missään nimessä tarkota, että naisten tämän päivänen ”alisuoriutuminen”
viestissä ois ollu huonoa tiimihenkeä tai -toimintaa. Huonoja ja epäonnisia
päiviä sattuu joskus kaikkien urheilijoiden kohdalle, vaikka valmistautuminen
olis miten huolella tehty, ei siinä nyt sen kummempaa. Lähinnä tän päivänen viesti
pisti vaan miettiämään vastoinkäymisiä, niistä yli pääsemistä ja joukkueen ja
yhteisön merkitystä niin hyvinä kuin huonoina hetkinä.
Omasta mielestä
Suomessa vähätellään edelleen henkisen valmennuksen, kilpailemisesta ja
treenamisesta nauttimisen, joukkueen yhteishengen ja lähiyhteisön merkityksen tärkeydestä
urheilussa. Tämä tuntuu pitävän paikkaansa varsinki ennen kun urheilja
kilpailee kovalla kansainvälisellä tasolla. Again, don’t get me wrong, tiedän
että monet urheilijat Suomessakin tajuaa noitten asioiden tärkeyden, mutta
toteutus voikin olla sitten eri juttu. On itse asiassa aika lapsellista ajatella,
että kukaan urheilija, puhutaan nyt vaikka SM- ja kansainvälisen tason
hiihtäjistä, pärjäis ilman valmentajaa, suksihuoltajaa, hierojaa, perhettä, ystäviä…..
Vaikka onkin
kysymys yksilölajista, niin viimisten kahden vuoden aikana omat silmät on
todella avautunu sille, mitä tiiminä työskenteleminen voi parhaimmillaan antaa
ja toisaalta myös, mitä se vaatii. Vaikkakaan menneet pari kautta ei oo tuloksellisesti missään nimessä hyviä ollu, niin oon satavarma, että oon oppinu vähintään tuhat ja yksi arvokasta tarinaa kyseisestä aiheesta.
Tuntuu, että
aina tekosyyksi heitetään et ”ei oo rahaa ja resursseja henkiseen valmennukseen”.
On varaa kuitenki 20:een suksipariin? Mitä väliä sillä loppujen lopuks on,
vaikka ois täydellinen suksipari alla, jos mieli täyttyy negatiivisista
ajatuksista ja epäonnistumisen pelosta kesät talvet. Ei sillä, ettei se
täydellinen suksipari ois tärkee, mutta ei ne sukset ite itteään hiihätä reeni-
eikä kisakaudella.
Pelkkä henkinen valmennus on nyt ehkä väärä
sana asioille, joita tarkotan. Pikemminki tarkotan kaikkien pienten ja suurten
asioiden summaa, mistä ja keneltä ne sitten tuleekin, jotka vaikuttavaa
merkittävästi esim. siihen että luottako urheilija itseenä, uskooko urheilija
kehittyvänsä ja pystyvänsä ylittämään itsensä päivästä toiseen.
Aika moni urheilija
on varmasti joskus kokenu, että oma tiimikaveri tai valmentaja voi joskus olla se
paras terapeutti maailmassa. Ite en oo pysyny laskuissa kuinka monesti näin on
käyny. Jos oman tiimin tai treenikavereiden kanssa on kaiken lisäksi vieläpä
hauska treenata, niin kuinka paljon se tuokaan henkisiä voimavaroja lisää. Jokainen
hyvällä meiningillä, yhdessä tehty treeni voi viedä urheilijaa yksilötasolla niin
paljon enemmän eteenpäin verrattuna täysin samaan treeniin yksin pakertaen,
suupielet alhaalla. Toki yksinki treenatessa voi suupielet olla ylhäällä, mutta
joinakin päivinä asia saattaa yksin treenatessa helpommin unohtua.
Tottakai tiimi luo myös joskus rajotteita, jos hyvä
yhteishenki halutaan luoda ja säilyttää, jokainen tiimin henkilö on siitä vastuussa.
Siinä vaiheessa kun yksikin palanen palapelissä ei loksahda paikalleen, joku
tuo jatkuvasti mukanaan huonoa energiaa treeneihin ja porukka alkaa vaan
tuijotella omaan napaansa, homma ei vaan toimi. Hyviä yksilösuorituksia voi yhä
tulla, mutta optimaalista joukkuepanosta on mahdoton saavuttaa.
Entäpä sitten se toteutuspuoli. Piece of cake? Don’t think so. Uskon, että
hyvällä joukkuehengellä (nyt puhutaan sitten urheilijoista, valmentajista ja
ihan kaikista tiimin jäsenistä) voi olla yksilösuorituksiinkin huima
positiivinen tai negatiivinen vaikutus, urheilijan luonteesta riippuen. On aika
iso ero esim. tehdä kova treeni porukalla, sillon kun saa hyvää vetoapua,
eläimellistä kannustusta ja treenin jälkeen pystyy oikeen tuntemaan kuinka
muiden avulla ylitti itsensä, verrattuna siihen kun kaikkien naama ketuttaa jo
ennen kun treeni alkaa ja tavotteena on hävitä paikalta mahdollisimman pian
omille teille, ettei vaan joudu ketään seuraavaan pariin tuntiin kattelemaan
tai kuuntelemaan. Urheilija joutuu toki joskus olemaan terveellä tavalla itsekäs
kehittyäkseen parhaalla tavalla, mutta siinä vaiheessa kun tulee sokeaksi eikä
nää apuja ja kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita tiimikaverit tai yhteisö voi
tarjota, tähän itsekkyyteen urheilija lisää vielä bonuksena tyhmyyden.
Jännää penkkiurheilun täyteistä viikkoa kaikille, pidetään
peukut ja varpaat pystyssä!
-Anita
 |
| Sandia |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti