Viimeistä viedään

Viimeistä tosiaan viedään. Kymmenen päivän päästä tähän aikaan toivottavasti lentelen jo Atlantin yllä kohti kotia.

Mennyt huhtikuu oli ehkä yks tän astisen elämäni stressaavimmista kuukausista. Jatkosuunnitelmat ei tosiaan "ihan tosta noin vaa” oo hoitunu. Maaliskuussa tuli mailailtua varmaan 15 eri kouluun/ski tiimiin jonkunlaisen stipendin toivossa ja huhtikuun alku olikin sitten kaavakkeiden täyttöä  ja hermoja raastavaa odottelua, että jotain tietoa alkais tippumaan. Pari viikkoa sitten ei enää oikein tienny mitä tekis, tuntu että portit alko sulkeutua joka suuntaan; tiimit oli jo täynnä ens vuodelle, mitään stipendirahaa ei ollu enää tarjolla tai opintojen siirtämisessä oli ongelmia. New Hampshire oli pitkään ykkösvaihtoehtona, mutta kaikki uudet tulokkaat, joille koutsi siellä oli stipendiä minua aiemmin tarjonnu ottivat sen vastaan. Se siitä suunnitelmasta sitten, koska mitään taloudellista tukea ei enää ollu tarjolla. Prosessi on välillä ollu kohtalaisen turhauttava; eka käytät viikkoja aikaa, että saat kaikki paperit täytettyä ja lähetettyä ja sitten yks sähköpostiviesti tekee kaikesta työstä aivan turhan. Hieman huvitti, kun varmuuden vuoksi laitoin hakupaperit Jyväskylän yliopistoonki ja menihän siihen netissä aikaa melkein kokonaiset viis minuuttia… 

Viime perjantaina vihdoin tuli sitten hyviä uutisia. Minnesota, St. Scholasticasta ilmoitettiin, että miun international student hakemus on hyväksytty ja he olisivat valmiita tarjoamaan stipendiä, joka kattais 90% lukukausimaksusta. Olin tosi yllättyny, en todellakaan aatellu, että niin isoa summaa sieltä tarjottaisiin, koska toi 90% kattava stipendi oli maksimi, mitä siellä tarjolla oli. Hyvä puoli stipendissä on sekin, että se pohjautuu pelkästään akateemiseen menestykseen, joten hiihdon suhteen stipendi ei tulospaineita aseta. On vaan viimisen kahen vuoden aikana huomannu ettei mikään paras lähtökohta tuloksen teolle oo se, että ”pakko” hiihtää kovaa tai menettää 30 000$ arvosen stipendin. Täysin ilmasta elo Minnesotassa ei tulis olemaan, mut toisaalta tutkinnon tekeminen lienee yks elämän parhaista investoinneista ja sitä varten kantsii ehkä opintolainaki ottaa. Alusta alkaen kaikki ihmiset Minnesotasta, joiden kanssa oon jutellu ovat olleet älyttömän auttavaisia ja mukavia ja on todella semmonen fiils, että oisin erittäin tervetullut sekä yliopistoon että heidän ski tiimiin. Valmentajalla on perhetaustaa Suomessa, vaikka täysin jenkki onkin ja senkin takia on varmaan  erittäin innoissaan jos täysin amerikkalainen joukkue sais suomalaisväriä. Pääsen kuulemma myöskin lapsenvahdiks opettamaan koutsin perheen lapsille suomea, haha! En muistaakseni vielä juuri mitään negatiivista oo paikasta ja tiimistä kuullu, että joko miule valehdellaan päin naamaa tai sitten Duluth vois olla oikein hyväkin ratkasu. Tällä viikolla on opintojen siirtoprosessi käynnissä, koska samaa pääainetta ei löydy, mutta opo sieltä oli luottavainen, että saisin kahessa vuodessa mieluisan paketin loppuun suoritettua. Ens viikolla pitäis sitten aikalailla lopullinen päätös tehä, mutta ois jo ehkä aikakin.

Iso muutos ois siis taas edessä - New Mexicosta Lake Superiorin rannalle ja yli 30 000 opiskelijan yliopistosta pieneen yliopistoon. Jo tähän ikään mennessä sen verran muutoksia elämässä on tullu eteen, että oon jo oppinu luottamaan, että jos päätös tuntuu oikeelta niin useimmiten se myös sitä on. Mikä nyt ois pahinta mitä vois tapahtua? Okei, ehkä en tota nyt sen enempää rupee ajattelee, haha! Liitty se sitten opiskeluun, urheiluun tai elämään yleensä, niin itsestä ja omasta asenteestahan asiat aika pitkälti kuiteski on kiinni.

Viimiset päivät on ollu kohtuullista hullun myllyä. Vai ehkä miun elämä vaan yleisesti on yhtä hullun myllyä, hmm??  Toissapäivänä piti muuttaa, kun talon vuokrasoppari loppu huhtikuun loppuun ja viimiset 12 päivää oleskelen sitten tiimikaverini ja ystäväni Ingridin nurkissa. Tietysti sopivasti muuttopuuhien jälkeen alko finals-viikko ja kokeet ja projektit painaa päälle aika hyvää tahtia. Eilen olin koululla vähän aamuysin jälkeen ja iltaysin maissa alko tuntua ettei mitään hirveen hyödyllistä enää saanu kirjastossa aikaseks. Tänään oli pakko päästä aamulla treenaamaan, että jaksais vetää samanmoisen päivän läpi. Tän päivän vikalla tunnilla kaikkien suusta pääsi helpottunut ”Hallelujah- huokaus”, kun antropologian proffa armahti ja anto kolme päivää lisäaikaa palauttaa kaikki loput kurssityöt. Ens viikon tiistaina ois vika koe ja sitten enää lähinnä pikku hommaa ja lyhyitä esseitä hoidettavana ennen kun kevätlukukausi ois paketissa. Hallelujaa tosiaan kuinka paljon sitä hetkeä odotan, heh!

Ens viikolla ois siis aika laittaa kamat kasaan ja sanoa heipat tiimikavereille ja ystäville – tätä hetkeä en kovin innolla odota. Vaikka asiat ei kahen vuoden aikana kokoajan putkeen oo menny, niin mistään rahasta en kokemusta vaihtais. Oh little did I know, kun ensimmäisen kerran laskeuduin ABQ:n Sunportille. Aikamoiset kaks vuotta on takana. 

Niinhän se vaan menee, että jostain pitää luopua, jotta uutta mahtuu tilalle. Viimisen kahen vuoden aikana oon oppinu niin paljon lisää elämästä , ihmisistä ja itsestäni, että sen sijaan että oisin katkera lähdöstä niin en voi muuta kun olla mielettömän kiitollinen siitä, että kaiken tämän sain kokea.

”Don’t be sad that it’s over, smile that it happened”  

Nähdään pian Suomi!

-A