Loppukiri

Lukukausi alkaa olee pelottavan lähellä loppua..pelottavalla en siis tarkota sitä tyhjää tunnetta ku ei saa kohta enää tehä läksyjä joka päivä, vaan enemminki sitä tunnetta ku tehtävät ja lukemine ei tekemällä lopu, haha! Tosiaan yks ”normiviikko” koulua enää jälellä ennen Finals- viikkoa, ihan hurjaa et vuosi opiskeluja ja oloa täällä on jo takana!! Tällä hetkellä aika tosiaan kuluu aika pitkälti kouluhommien ja toki reenien parissa, sekä uuden kämpän metsästyksessä. Toki kevään meininkiin sopien ohjelmaan on kuulunu kaikenmaailman kissanristiäisiä ja viime pe-su vietettiinki ihan huippuhauska vkl Coloradossa kaikkien Coloradon, Utahin ja Montanan hiihtotiimien kanssa. Oli kivaa tutustua uusiin ihmisiin, ku varsinki maastohiihtäjien kohdalla kisakaudella tuo sosiaalinen elämä kisoissa jää vähän vähemmälle esim. alppinisteihi verrattuna.

Uudet kurssit tuli valkkailtua viime viikolla ja sormet ristissä toivon ettei syksylle kasaantunu liikaa hommaa. Kurssien vaikeusaste ja työmäärä vaihtelee tosi paljon ihan jo proffastaki riippuen, ni tosi hankala tietää miten paljon aikaa mikäki kurssi vie. Listalta löytyy tällä hetkellä seuraavan tason enkun kurssi, Public Speaking, matikan pakollinen, Health Education + Standard First Aid Lab ja Developmental Psychology. Onneks ”diipadaapaa” pakollisista kursseista alkaa pikkuhiljaa pääsee eroo ja pystyy tekee niitä kursseja, jotka itteää todella kiinnostaa.

Kaiken kaikkiaan kevätlukukausi on ollu syksyyn verrattuna sata kertaa helpompi..tai ehkä ”helppo” on huono sanavalinta, mut ei ainaka oo ollu ihan jatkuva stressi koulun suhteen. Ja itse asiassa eihän opiskelu yhtään hullumpaa oo sillo, ku tykkää aiheesta mitä opiskelee.  Proffien merkitys on täällä, kuten tietty ihan missä tahansa muuallakin, tosi tärkee. Luojan kiitos vähemmän täältä löytyy niitä Itä-Suomen Yliopiston tapauksia, jotka lukee 1,5-2h suoraan dialta muistiinpanoja monotonisella äänellä ja vielä kuvittelevat et porukka jotai oppii tai ei nukaha. Johtunee amerikkalaisesta kulttuurista ja luonteesta, että meininki luennoilla/tunneilla on yleensä aika rento ja erona Suomeen verrattuna on ainaki se, että opiskelijat todella kyselee asioita ja osallistuu luennolla. Mikä tosin joskus on rasittavaa, ku huomaa et ihmiset haluu pelkästään pätee tai hakee huomiota epäolennaisilla, itsestään selvillä kysymyksillään haha!

Reeneissä ollaan ihan hyvässä mallissa ajankohtaa nähden, tai no sanotaan et tiedossa kyllä on et tekemistä kesälle ja syksylle riittää. No lienee inhimillistä, ku huhtikuuta kuitenki vasta elellään. Ootan jo kyllä innolla et pääsee Suomen vihreisiin mettiin reenailee rauhassa kouluhommista murehtimatta. Ah, oon jo melkein unohtanu miltä merenpinnantaso tuntuuka, haha! Tiimiin ei suuremmin oo ens kaudella muutosta tiedossa, joka on kyllä hyvä asia toisaalta, koska tänä vuonna varmasti näky, et puolet tiimiläisistä oli freshmaneja ja kaikki kuviot oli täysin uusia. Toivon mukaan kaikki toipuu vammoistaan, sairasteluistaan ym., jotta ollaan valmiina taistelee hyvistä sijotuksista ens talven koitoksissa.

Iso apua omiin aina sillon tällön, enemmän tai vähemmän vaivaaviin selkä- ja lantioseudun ongelmiin on löytyny reilu 500m:n päässä kotoa työskentelevältä kiropraktikolta. Ihan huippu kaveri, todella tietää mitä tekee ja mikä parasta, vakuutus korvaa suurimman osan hoitojen hinnasta. Kyseinen tyyppi hoitanu joskus kenialaisia ja etiopialaisia maratoonareita, jotka olleet täällä pitemmän aikaan korkeen paikan leirillä ja napsineet sen jälkeen kiitettäviä sijoja Bostonin maratonilla. Nylkyistä tuli muuten mieleen ettei oo P.Radcliffea vielä lenkillä näkyny, huhu kertoo et kyseinen rouva leireilee aika paljon täällä. No, tietty oma lenkkivauhti on vähä kovempaa, et eipä hänestä lenkkikaveria kuitenka sais, hehe! Olosuhteet tuntuu olevan myös otolliset pyöräilijöille ja päivittäin näkee aamuvarhasesta alkaen kilpapyöräilijöitä, jotka suuntaavat Sandian pitkiin ja raastaviin mäkiin. Taitaa olla reenit Tour De Francea varten menossa..

Summa summarum, kuten armas siskoni sanoisi, vuosi on menny huikeen nopeesti ja hetkeäkään en oo katunu, että Freden mailiin myöntävästi viime tammikuussa suhtauduin. Jo tähän mennessä oon tavannu aivan upeita ihmisiä, joitten kanssa varmasti tuun olemaan yhteydessä tämänki elämänjakson jälkeen! Oon päässy käymään paikoissa ja kokemaan hetkiä, joita en ikinä muutoin ois kokenu ja oppinu vieläkin enemmän elämään tässä hetkessä, arvostamaan elämää  ja sitä miten onnekas onkaan! Matkalla on tosi riittäny esteitäkin, mut ne tuntuu loppujen lopuks aika pieniltä kaikkeen hyvään verrattuna. Suuri kiitos kuuluu tärkeempääki tärkeemmille perheenjäsenille, jotka tekivät tänne tulon mahdolliseks ihan kaikilta kanteilta katottuna! Vaikka aina ei todellakaan kerkee Suomeen perheeseen ja kavereihin olla tarpeeks yhteydessä, ootte kuitenki mielessä usein, tai ainaki sillon tällön…haha, no ei vaiska ;) Innolla siis oottaen jällentapaamisia kesällä!

Nyt lienee hyvä aika lopettaa ennen ku romaanista tulee liian pitkä ja ennen ku miun elämän filosofisointi lähtee ihan käsistä, haha!

Glada Vappenia vaan kaikille :)

Antta